Yksinäisyys, itseviha ja ristiriitaiset tunteet

20-vuotias mies täällä. Mä koen itseni todella yksinäiseksi, varsinkin kun parasta kaveriani näen harvoin ja tyttöystävä on päivät töissä. Ei oikein ole muita läheisiä ihmisiä elämässäni, paitsi vanhemmat. Mua on aina kiusattu koulussa ja tuntuu, että en koskaan pysty oikeasti ystävystymään kenenkään kanssa töissä tai koulussa.

Samaan aikaan tunnen itseni todella haavoittuvaksi enkä halua näyttää oikeaa itseäni. En usko, että muut ansaitsevat nähdä sitä, ja pelkään, että ihmiset voivat käyttää sitä minua vastaan. En myöskään luota siihen, että ihmiset eivät puukottaisi selkään, jos avautuisin heille.

Olen aina kokenut itseni erilaiseksi verrattuna muihin. Kammoksun ihmisiä, joilla on hyvä itsetunto, koska itse olen aina kamppaillut itsevihani kanssa. Näen itseni enkä usko, että voisi olla muuta rehellistä tapaa nähdä itsensä.

En ole hyvä olemaan iloinen muiden puolesta, koska tunnen, että olen niin huono kaikessa ja helposti kateellinen muille. Samalla en saa mitään hyvää oloa omista saavutuksistani enkä muista saavutuksista. Vaadin paljon sekä itseltäni että muilta.

Ja sitten kun vielä olen mies, en ole kiinnostunut kaikesta siitä, mikä liittyy autoihin tai muuhun ”mieskulttuuriin” ja se saa minut kyllästymään siihenkin. En näe kuin negatiivisuutta ihmisissä, mutta vaikka ajattelen näin, pyrin kuitenkin olemaan ystävällinen ja mukautuva muille. Tämä on niin paradoksaalista, koska samalla haluaisin olla muiden kanssa, mutta toisaalta en. Samaan aikaan olen menossa amk: hon opiskelemaan sosiaali-alaa mikä on jotenkin helvetin huvittavaa mun tilanne huomioon nähden ja se että ahdistun helposti kun törmää uusiin ihmisiin:D)

Onko joku kokenut jotain vastaavaa? Onko tässä jotain, mitä voisin tehdä asian eteen?( Minulla siis tutkitaan adhd:ta, testattu lukuisia eri lääkkeitä mm. Masennukseen ja uneen, koittanut saada terapiaa uudestaan kun olen ollut jo kelan tukemassa psykoterapiassa sen 3v ja teen kaikkeni sen eteen että mielenterveyteni olisi parempi)